Kansanmusiikin sävel on vapaa – En olekaan yksin

Toissapäivänä ajoin kesälomaroadtripin viimeistä pätkää ja Yle Ykköseltä tuli sattumalta lauantain perinteinen Sävel on vapaa -puhelintoivekonsertti kansanmusiikkiteemalla. Oli mukava, kun oli jotain merkityksellistä kuunneltavaa ja apukuski vapautui jatkuvalta soittolistojen räpläämiseltä. Pääsin itsekin toivomaan ja toivoin tietenkin suosikkiyhtyettäni Ampron prunnia, jonka levyn mukana olen viime viikkoina soittellut, kun ei ole muuta voinut. 

Viimeiset viikot on ollut nimittäin niin kova soiton palo ja ikävä pelimannimeininkiä, että kipiää ottaa. Siihen on auttanut vähän Ampron prunni ja leirintäalueen nuotiopaikalla itselleni soittelu. Mutta sitä, että saisi viikoksi (tai useammaksi festivaalien määrästä riippuen) upota kuvitelmaan, jossa koko ympäröivä maailma on pelkkää kansanmusiikkia, ei korvaa mikään levy tai video. 

Tuon kirjoitettuani vedän kuitenkin vähän takaisin. Nimittäin kuunnellessani Amanda Kauranteen ja Marouf Majidin luotsaamaa Kansanmusiikin sävel on vapaa -ohjelmaa tavoitin pienen palan kansanmusiikkiyhteisöstä, siitä palasesta festivaaleja, jota eniten ikävöin. Ohjelman edetessä vahvistui tunne, että radiolähettimien ääressä oli samaan aikaan muita samanhenkisiä ihmisiä, pelimanneja ja musiikissa eläjiä. Moni toivoja oli itsekin soittaja ja se taas vahvisti käsitystäni siitä, mitä kansanmusiikki minulle on. Kansanmusiikkia on nimittäin hankala kokea ja kuulla osallistumatta. Oman kokemukseni mukaan koko homman viehätys on siinä, että oli kyseessä konsertti, tanssit tai jamit, useimmiten tulee osallistuneeksi jollain tapaa. Ja sitten sitä onkin niin koukussa, ettei enää pääse irti ja Kaustiselle on pakko päästä joka vuosi. Siitä sitten addiktio laajentuu Oriveden kursseihin välipäivinä, Juurijuhlaan Espoossa huhtikuussa, oman paikkakunnan pelimannisoittajaisiin, Folklandialle tammikuussa, Eteläpohjalaisiin Speleihin elokuussa, Rääkkylän Kihaukseen heinäkuussa ja kas, ehkä voisi pistäytyä myös Ruotsissa vaikka Korrössa. Koukuttumisen ja kansanmusiikin ydintä on aina yhtä hankala selittää sanoin, mutta osallistuminen, yhteisö ja toiset ihmiset musiikissa ovat siinä avainasemassa. Ja näiden osasten toteutumiselle ihanteellinen ympäristö on tietenkin festivaalit, jossa muu maailma unohtuu ja saa viikon ajan kuulla viulun, haitarin ja muiden soitinten sointuja kaikkialta.

Vaikka festivaaleja ei nyt sellaisenaan ole ja kesä on yhtä vaiennutta viulua, Kansanmusiikin sävel on vapaa muistutti, että en ole yksin. Kiitos siitä Yle, Amanda ja Marouf.​
​

Lähdössä majoituksesta festivaaleille Kaustisella viime vuonna.

​Vanhassa normaalissa tänään olisi alkanut Kaustinen Folk Music Festival. Olisin viimeistään nyt jo pelipaikoilla, valitsemassa patjaa perinteisen majoituksemme isosta siskonpedistä, tervehtimässä muita pihapiiriin majoittujia, hakemassa pelimannipassia ja haukkaamassa jotain hätäistä lounasta, jotta ehtisin Pelimannitalon rinteeseen kuulemaan kaustislaista aloitusta.

Kun niin ei nyt ole, aloitin aamuni katselemalla VirtuaaliKaustisen juuri julkaistua pelimanniohjelmaa. Siellä on toinen toistaan liikuttavampia tervehdyksiä ja hienompia pelimanniesityksiä. Oma sydän pakahtui tästä Seela ja Miina Viitalan hienosta hienosta versiosta Heilani-laulusta, joka löytyy ENKELin ensimmäiseltä levyltä. 
​​

Perjantaina pääsen sentään fyysisesti festivaalimaisemiin, kun vanha kunnon Haka esiintyy VirtuaaliKaustisen iltakonsertissa yhdessä Bill Hotan kanssa. Eteläpohjalaisiin tunnelmiin voi virittäytyä perjantaina 17.7. klo 19 tästä linkistä:
Bill Hota & Haka

Painun tästä nyt soittelemaan (yksin). Mutta hei, pidetään lippu korkealla! Nautitaan kesäpäivistä ja soitellaan nyt siellä omien iltanuotioiden äärellä! Kaikkea parasta, ensi kertaan (toivottavasti pian)!

​Leija x